Ensimmäinen askel…


Ensimmäinen askel, siitä se kaikki alkaa. Niin blogin kirjoittamisessa kuin haikkaamisessa. Meillä päin (Washingtonin osavaltio) vaeltamisen sijasta puhutaan haikkaamisesta, joka tulee sanasta hiking. Sana on juurtunut minuun ja tulen käyttämään sitä blogissani. Tästä päästäänkin sujuvasti toiseen tärkeään asiaan, joten ennen kuin jatkan enempää haluan jo tässä vaiheessa pyytää anteeksi opettajiltani ja kaikilta äidinkielenopettajilta sekä ihmisiltä, joille pilkun paikalla ja oikeinkirjoituksella on paikka sydämessä. Tarkoitukseni ei ole loukata, en vain aina näe virheitä tekstissä. Aivoni toimivat todistetusti omalla tavallaan.

Ensimmäisestä oikeahkosta haikista on pian kaksi vuotta. Se oli PooPoo Pointille. Ei mikään erityinen paikka, kaikki Seattlen alueella asuvat ovat käyneet siellä vieraiden kanssa tai ilman. Haikki ei ole kummoinen, mutta se tunne kun pääsin ensimmäisen kerran ”huipulle” ja näin Mount Rainierin. Sen hetken jälkeen minulla ei ollut enää paluuta,  vuoret veivät palan sydämestäni. Tämän jälkeen nälkäni on vain kasvanut syödessä. Aina pitää päästä haastavampiin ja parempiin paikkoihin.  Riippuvuuteni tähän harrastukseen on johtanutkin hankaliin tilanteisiin mm koulun kanssa. Ei ole jäänyt yhteen kertaan se kun menen myöhässä noutamaan tytärtäni koulun toimistossa. Ensimmäisellä kerralla seisoin nolona, mutaisena ja hikisenä tuomitsevien silmäparien edessä (oma tyttäreni, toimiston väki ja PTSAn puheenjohtaja) ja änkytin jotain epämääräistä tietöistä. Nykyään pääsen pälkähästä pelkällä olankohautuksella. Nykyään kun aikataulussa pysymisen näyttää oikein pahalta, pystyn paluumatkalla hälyttämään apuun mieheni, naapurini, tytön luokkakaverin äidin tai sen PTSAn puheenjohtajan.

Ensimmäisen haikin jälkeen retkiä on kertynyt kaikkiaan noin 45 kappaletta. Kirjaa näistä aloin pitää vasta tänä keväänä. Lista tuskin tulee koskaan valmiiksi sillä aina kun saan valloitettua yhden huipun listalle ilmestyy kaksi uutta kohdetta.  Retkien myötä kokemus on karttunut, mutta edelleen on paljon opittavaa.  Uusi harrastus on antanut paljon mm  kasvattanut rakkautta luontoon ja sen suojelemiseen, uusia ystäviä, kokemuksia, seikkailuja, matkoja, parantanut ehkä hieman myös kuntoa ja paljon muuta. Ennen kaikkea harharetkiäni kuvaa parhaiten John Muirin lause: “And into the forest I go, to lose my mind and find my soul”.

 

 

 

Mainokset
Kategoriat:This and that
%d bloggers like this: